Maailmankaikkeus ilmenee ulkokohtaiseen olemassaoloon jostain, joka on kuin ääretön piste avaruudessa. Siitä käytetään länsimaissa nimeä Jumala, muissa kulttuureissa siitä käytetään toisenlaisia nimiä.
Emme kykene astumaan tuon äärettömän pisteen, syyttömän syyn ulkopuolelle ja määrittelemään mikä se on, sillä se on kaiken tiedon ja jokaisen tietäjän takana ja sisällä. Se on meissä jokaisessa. "Hänessä me olemme, liikumme ja elämme." Voimme vain todeta: olemme olemassa ja kysyä: miksi? – sekä päätellä Jumalasta jotain sen ilmennysten pohjalta. Esim.: koska olemme järkeviä, tuntevia, tahtovia..., niin mistä muusta nuo ominaisuudet olisivat meihin tulleet kuin Jumalasta.
Sama ilmenemisen mahdollisuus on myös jokaisessa ihmisessä. Saamme jonkun idean kuin tyhjästä, tajuamme jotain uutta ja alamme sitä ajatella. Emme tiedä mistä oivallus tuli, mutta se alkaa vähitellen hahmottua ajattelun ja tuntemusten kautta teoiksi. Luomme jotain uutta ja kehitymme.
Yksijumaluus edellyttää, että Jumalassa on mahdollisuutena sekä hyvä että paha, pimeys ja valo, aine ja henki. Me ihmiset olemme niin merkillisessä asemassa, että meillä on vapaus valita, kumpaa Jumalan olemuspuolta ajatuksissa, tunteissa ja teoissa toteutamme. Olemme valinnoissamme vapaita, mutta vastuussa tekojemme seurauksista.
Kehitymme jumala-käsityksemme kaltaiseksi, joten olisi tärkeää ymmärtää tuon syyttömän syyn, absoluutin, luojan... olevan kuin aurinko, joka koittaa niin hyville kuin pahoillekin – kuten Jeesus Isäänsä kuvaa. Tällaisen Jumalan sisin hyväksyy esikuvaksi, ei kiivasta, kiukkuista, kostavaa, sotaista..., keskivertoihmisen alapuolella olevaa persoonallista jättiläistä, joka teloitutti poikansakin pappisjuonittelun ja kansan kiihotuksen keinoin, ja joka telkeää luomiaan ihmisiä helvettiin heitä siellä ikuisesti kiusatakseen.
Väinö Lehtonen: Kehityksen virta, ote kirjan alkusanoista
Saamme ahaa-elämyksiä, jolloin ymmärrämme jotain uutta. Meissä on jokin, joka tiedostaa ja antaa meille kehittymisen mahdollisuuden. Emme pääse myöskään itsemme ulkopuolelle määrittelemään, mikä minussa on se, joka tiedostaa. Se vaan on kuin sädehdys jumaluudesta tai tähti, ja sitä voi kutsua jumalaksi meissä. Jumala on sisällämme ja löydettävissä sieltä.
Se, joka minussa tiedostaa ja antaa kehittymisen mahdollisuuden eli Jumala, sitä voi lähestyä vain uskon avulla, koska tuo sisäinen tiedostaja on tiedon ulottumattomissa. Tietoa, totuutta sekä perusteluja kaipaava järki on mykkä sen edessä. Järki ei kykene omia lähteitään ja juuriaan tutkimaan, mutta on kykenevä tutkimaan sitä ulkoista, mikä Jumalassa ilmenee.
Jumalan sanotaan olevan rakkaus. Rakkaus on voima, joka on meissäkin. Laskelmoiva äly ei osaa vastata kysymykseen, miksi minun pitäisi olla hyvä ja tehdä rakkaustekoja, mutta järki kykenee arvioimaan tekojen tuloksia esim. vastakohtaisuuksilla hyvä ja paha. Järkeen sisältyy aina moraali. Ns. järkisyyt pyrkivät usein kieltämään ihmisyyden, mutta siitä huolimatta joku sisällämme oleva uskoo hyvyyteen ja rakkauteen – Jumalaan.
Materialistit väittävät, että kaikki loppuu kuolemassa. Väite on umpisokean uskon luomus, sillä väitteeseen ei sisälly edes tiedon saannin mahdollisuutta. Jos materialisti olisi kuoleman rajan tuolla puolen toteamassa väitteensä todenperäisyyttä, hän omalla olemassaolollaan siellä toteaisi sen vääräksi.
Usko Jumalaan, johonkin järkevään, rakkaudelliseen ja hyvää tahtovaan sisällämme, olipa tuo usko miten haparoiva tahansa – kunhan
se ei ole väkivaltainen – on parempi, kuin materialismi, sillä jumala-uskoon sisältyy tiedon saannin mahdollisuus. Totuudenetsijä ei tuolloin
aseta ihmisviisautta ylimmäksi tiedon vartijaksi ja totea korskeasti Kalevalan Joukahaisen tavoin:
"Hyväpä isoni tieto,
Emoni sitäi parempi,
Oma tietoni ylinnä;"
vaan toteaa nöyrästi: näin olen kuullut.